Kun rakastaa itseään

rakastaa myös toisia. Niin klisee, mutta niin totta. <3

Ristiriitaista

Tuntuu että kohtaan omia pelkoja ja mörköjä kiihtyvällä tahdilla. Tällä hetkellä käyn läpi ehkä suurinta kohtaamista itseni ja mörköjeni kanssa.

Olen ollut erittäin hyvä pakenemaan, mutta en halua enää paeta. Minun on kohdattava itseni, jos haluan päästä elämässäni eteenpäin. 

Olen kuvitellut, että minun on kohdattava pelkoni yksin ja selvitettävä ne itsekseni. Niinhän tavallaan onkin, kukaan toinen ei voi tuntea tunteitani, eikä kokea ajatuksiani. Mutta minun ei tarvitse olla niiden kanssa yksin ja olen siitä kiitollinen.

Minulla on vain kovin ristiriitaisia tunteita itselläni, vaikka olenkin kiitollinen. Ehkä se on egoni, joka laittaa vastaan. Ehkä se on pelko, joka kuiskii korvaan. En tiedä. Olen kuitenkin luonut itselleni nämä tilanteet. Minun on aika kohdata itseni ja ne pelot joita kannan mukanani. Aika näyttää mihin suuntaan tieni vie.

Tämä biisi minulle tuli mieleen nyt.

Example: Changed The Way You Kiss Me

Olen ihan

hämmentynyt kaikesta. En enää oikeastaan tiedä mistään mitään. Ehkä minä vain pohdin liikaa. 

Etsin tänään

rakkautta vaatekaupasta, mutta aika hintsanlaisesti löytyi. Tajusin vaan, että turhaan sitä rakkautta etsin uusilla vaatteilla, jos rakkautta ei sisältä löydy.

Yksinkertaista

Loppujen lopuksi asiat ovat yksinkertaisia. Joskus vain tekee asioista monimutkaisia. Keep it simple!

Ulkoisesti ja sisäisesti

Onni tulee sisältä, mutta voiko sitä ulkoisesti avittaa? Olen miettinyt sijoittamista omaan ulkoiseen olemukseen. Tällä tarkoitan pukeutumista ja fyysistä olemusta. Sen tarkoituksena olisi itsetunnon kohottaminen ja buustaaminen.

Olin ilmaisessa kasvohoitokonsultaatiossa. Olen jonkin aikaa miettinyt, että  panostaisin kunnolla kasvojeni ihon hoitoon. Minulla on muutamia itseäni häiritseviä tekijöitä kasvoissa, joista haluaisin päästä eroon. Ja aika paketti siitä tulisikin, olisi monenmoista hoitoa. En epäile hoitojen tehokkuutta, mutta silti aloin epäillä. Olisinko onnelisempi ja huomaisinko silti kaikki virheeni? Ja olisiko sillä vaikutusta sisäisesti?

Vaatteiden kanssa on vähän sama juttu, että aluksi ne tuntuu mukavalta. Mutta kun niihin kyllästyy menettävät nekin hohtonsa. Ne eivät siis kanna kovin pitkälle. Mutta kun on kivat vaatteet päällä, kyllä siinä mielikin piristyy. Jos pidät siitä mitä näet, vaikuttaa se ehdottomasti sisäisestikin.

En kannata mitään hurjaa shoppaillu ja ns. vaatteilla snobbailua. En myöskään usko, että vaikka kuinka muokkaisit ulkoisesti itseäsi, olisit sen onnellisempi, jos et ole sitä sisältä. Onnellinen ihminen näyttää hyvältä vaikka missä. Ja aito onnellisuus näkyy myös ulospäin. Se on sitä sisäistä hehkua.

En vielä ole päättänyt mitä teen, jatkan pohtimista. Mutta kuitenkin näen että ulkoinen vaikuttaa myös sisäiseen...ehkäpä sieltä sisältä tulee kimmoke siihen ulkoiseen.

Mä rakastan

vaatteita. Se tuli todettua eilen, kun olin Vintage vaatteita katselemassa. Aah, mitä ihanuuksia. Ja muutkin vaatteet ovat. =)

Sinä ja minä

Sinä

Sinä haluat elää rakkaudessa. Sinä etsit tai ehkä oletkin jo löytänyt vapaan elämän. Sinä ymmärrät että luot oman ympäristösi ja että ajatuksesi muokkaavat elämääsi. Sinä olet ystävällinen ja avoin. Sinusta huokuu sisäistä lämpöä. Sinä haluat tehdä maailmasta paremman paikan, kun ensin ymmärrät tehdä maailmasta parhaan paikan juuri sinulle. Sinä haluat nähdä maailmaa. Sinä haluat myös välillä rauhoittua ja nauttia vain olemisesta. Sinä kunnioitat toisten tapaa olla ja elää, vaikka ne olisivatkin päinvastaiset kuin omasi. Sinä haluat antaa rakkautta. Sinä ymmärrät, että olet pohjimmiltasi rakkaus. Sinä haluat pitää huolta itsestäsi niin fyysisesti kuin henkisestikin. Sinä haluat sitoutua parisuhteeseen minun kanssani, sekä  kasvaa siinä henkisesti. Minä olen sinun peilisi.

Are you lonesome tonight?

Hiljaisuus ja omat ajatukset, mihin ne vievät? Ajoittain tunnen yksinäisyyttä, se on kuin peikko joka hiipii luokseni ja kuiskii ajatuksia. Kun pitää elämän kiireisenä, yksinäisyys unohtuu. Mutta entä sitten kun pysähtyy. Mitä jos antaisinkin yksinäisyyden tulla? Tässä lauantaina tajusin, että mitä jos tuntisin yksinäisyyden koko sen kirjossaan, antaisin sille luvan ja katsoisin sitä suoraan silmiin. Mitä se tekisi?

Se katosi. En enää vastustellut sitä, vaan annoin luvan tulla ja mennä. Sitten se vaan katosi. En väitä, että enää tuntisin yksinäisyyttä, mutta kun hyväksyy ja tuntee, pääsee tunneastoikolla ylöspäin ja värähtelee lähempänä iloa ja rakkautta.

En voi liimata naamaani hymytarraa ja väittää että olisin iloinen, jos en sitä aidosti ole. Mutta kun hyväksyn ja tunnistan sen hetkisen tilanteen, opin rakastamaan hetkeä. Koska rakkaus on nyt ja aina.

Äiti

Mietin haluanko kirjoittaa nyt tästä aiheesta, mutta kun se on mielessä pyörinyt niin laitetaan sitten asiat kirjoittaen.

Lueskelin tuossa muutama päivä sitten blogilistaa ja huomioni kiinnittyi Syopä nimiseen blogiin. Siinä kerrotaan vaimon näkulmasta miehen sairastumisesta syöpään, ja siitä kuinka tämä pikkuhiljaa kuihtuu pois. Kävin lukemassa sen ja itkin lopussa vuolaasti. Joskus sitä itkee suuria kyyneleitä ja nyt minä itkin.

Siitä on melkein kaksi vuotta kun äitini kuoli syöpään. Minulla on sisimmässäni syvä ymmärrys siitä, miksi kävi niinkuin kävi. Kaikki meni niinkuin pitikin. Mutta en osaa vielä tuntea kiitollisuutta kaikista tapahtumista. Äidin tapauksessa kaikki alkoi vuotta aikaisemmin, mutta syöpä diagnoisoitiin helmi-maaliskuussa 2009. Puolen vuoden päästä siitä hän nukkui pois. Viimeisen puolitoista kuukautta hän vietti sairaalassa ja terveyskeskuksen vuodeosastolla. Hänen kuntonsa heikkeni pikkuhiljaa ja meistä jokainen, jotka asiasta tiesivät saivat valmistautua äitini poismenoon rauhassa. Siitä olen kiitollinen. Sain aikaa miettiä ja tottua ajatukseen että äitiä ei enää ole. Myös äitini teki valmisteluja, ja vaikka en osaa ollenkaan kuvitella mitä tunteita hän koko sairastumisensa aikana kävi läpi, hän kuitenkin oli valmis lähtemään. 

Vaikka äitiä ei siinä muodossa, missä minä hänet opin tuntemaan, enää olekaan, tiedän että hänen sielunsa on. Tämä sielu täytti yhden tehtävänsä äitinäni. Äitini oli minulle tärkeä ja meillä oli hyvinkin läheiset välit. Hän oli minun kovin koettelijani ja kasvattajani. Meidän suhteemme oli välillä hyvinkin räiskyvä ja laitoin hänet välillä kovalle koetukselle. Myös äitini osasi koetella minua. Olen oppinut kokemuksistamme paljon ja olen kiitollinen äidilleni hänen rakkaudestaan. Vasta nyt olen tajunnut sen, että äitini todella rakasti minua.

Jos ajatuksesi ovat menneessä alat värähdellä ajatustesi mukaan. Tässä tapauksessa minulla on noussut pintaan niitä tunteita mitä tuona aikana kävin läpi. Kävin tunteita laidasta laitaan, välillä vihasin, välillä rakastin, välillä pelkäsin ja välillä surin. Suru on ollut minulle tunteista helpoin. Pidän surua myös kauniina tunteena, se on rauhallista ja hiljaista siihen on helppo päästä kiinni. Suru tulee ja se menee, osaan päästä siitä irti. Muiden tunteiden kanssa ei ole niin helppoa, varsinkin vihan ja pelon. Siksi tuo blogi minulle tunteet varmasti pintaan nostikin. Vaikka olen omasta mielestäni päässyt asian yli, on minussa jotain tunteita vielä mitä en ole käsitellyt kokonaan. Enkä vielä osaa olla kiitollinen kaikesta siitä mitä sain kokea...ja tämä on se pointti mitä tässäkin yritän kertoa. Kun tunnen iloa ja kiitollisuutta, ei enää silloin ole tilaa surulle, vihalle ja pelolle.

Vielä lopuksi.
Yksi äidin huolista oli minun pärjäämiseni kun hän on poissa.Olen useasti laulanut tätä äidilleni."Äiti älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen"

Olkaa hyvä, Haloo Helsinki.

Anna vaan mennä!

Tuo oli kehoitus itselleni. Olen pidättyväistä tyyppiä ja olen tajunnut, että pitäisi vaan antaa mennä. Päästää tunteet valloilleen ja antaa sitten niiden mennä. Hypätä siihen elämän virtaan ja luottaa. Antautua, niinkuin eräs ystäväni facebookissa kirjoitti. 

Siispä Fire!