Lueskelin tuossa muutama päivä sitten blogilistaa ja huomioni kiinnittyi Syopä nimiseen blogiin. Siinä kerrotaan vaimon näkulmasta miehen sairastumisesta syöpään, ja siitä kuinka tämä pikkuhiljaa kuihtuu pois. Kävin lukemassa sen ja itkin lopussa vuolaasti. Joskus sitä itkee suuria kyyneleitä ja nyt minä itkin.
Siitä on melkein kaksi vuotta kun äitini kuoli syöpään. Minulla on sisimmässäni syvä ymmärrys siitä, miksi kävi niinkuin kävi. Kaikki meni niinkuin pitikin. Mutta en osaa vielä tuntea kiitollisuutta kaikista tapahtumista. Äidin tapauksessa kaikki alkoi vuotta aikaisemmin, mutta syöpä diagnoisoitiin helmi-maaliskuussa 2009. Puolen vuoden päästä siitä hän nukkui pois. Viimeisen puolitoista kuukautta hän vietti sairaalassa ja terveyskeskuksen vuodeosastolla. Hänen kuntonsa heikkeni pikkuhiljaa ja meistä jokainen, jotka asiasta tiesivät saivat valmistautua äitini poismenoon rauhassa. Siitä olen kiitollinen. Sain aikaa miettiä ja tottua ajatukseen että äitiä ei enää ole. Myös äitini teki valmisteluja, ja vaikka en osaa ollenkaan kuvitella mitä tunteita hän koko sairastumisensa aikana kävi läpi, hän kuitenkin oli valmis lähtemään.
Vaikka äitiä ei siinä muodossa, missä minä hänet opin tuntemaan, enää
olekaan, tiedän että hänen sielunsa on. Tämä sielu täytti yhden
tehtävänsä äitinäni. Äitini oli minulle tärkeä ja meillä oli hyvinkin läheiset välit. Hän oli minun kovin koettelijani ja kasvattajani. Meidän suhteemme oli välillä hyvinkin räiskyvä ja laitoin hänet välillä kovalle koetukselle. Myös äitini osasi koetella minua. Olen oppinut kokemuksistamme paljon ja olen kiitollinen äidilleni hänen rakkaudestaan. Vasta nyt olen tajunnut sen, että äitini todella rakasti minua.
Jos ajatuksesi ovat menneessä alat värähdellä ajatustesi mukaan. Tässä tapauksessa minulla on noussut pintaan niitä tunteita mitä tuona aikana kävin läpi. Kävin tunteita laidasta laitaan, välillä vihasin, välillä rakastin, välillä pelkäsin ja välillä surin. Suru on ollut minulle tunteista helpoin. Pidän surua myös kauniina tunteena, se on rauhallista ja hiljaista siihen on helppo päästä kiinni. Suru tulee ja se menee, osaan päästä siitä irti. Muiden tunteiden kanssa ei ole niin helppoa, varsinkin vihan ja pelon. Siksi tuo blogi minulle tunteet varmasti pintaan nostikin. Vaikka olen omasta mielestäni päässyt asian yli, on minussa jotain tunteita vielä mitä en ole käsitellyt kokonaan. Enkä vielä osaa olla kiitollinen kaikesta siitä mitä sain kokea...ja tämä on se pointti mitä tässäkin yritän kertoa. Kun tunnen iloa ja kiitollisuutta, ei enää silloin ole tilaa surulle, vihalle ja pelolle.
Vielä lopuksi.
Yksi äidin huolista oli minun pärjäämiseni kun hän on poissa.Olen useasti laulanut tätä äidilleni."Äiti älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen"
Olkaa hyvä, Haloo Helsinki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti