Hiljaisuus ja omat ajatukset, mihin ne vievät? Ajoittain tunnen
yksinäisyyttä, se on kuin peikko joka hiipii luokseni ja kuiskii
ajatuksia. Kun pitää elämän kiireisenä, yksinäisyys unohtuu. Mutta entä
sitten kun pysähtyy. Mitä jos antaisinkin yksinäisyyden tulla? Tässä
lauantaina tajusin, että mitä jos tuntisin yksinäisyyden koko sen
kirjossaan, antaisin sille luvan ja katsoisin sitä suoraan silmiin. Mitä
se tekisi?Se katosi. En enää vastustellut sitä, vaan annoin luvan tulla ja mennä. Sitten se vaan katosi. En väitä, että enää tuntisin yksinäisyyttä, mutta kun hyväksyy ja tuntee, pääsee tunneastoikolla ylöspäin ja värähtelee lähempänä iloa ja rakkautta.
En voi liimata naamaani hymytarraa ja väittää että olisin iloinen, jos en sitä aidosti ole. Mutta kun hyväksyn ja tunnistan sen hetkisen tilanteen, opin rakastamaan hetkeä. Koska rakkaus on nyt ja aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti